Meillä lopuilla reissu siis vielä jatkuu ja otettiin suunnaksi Ubud. Vehreä joogan harrastajien ja hippien kehto Balin keskiosissa. Ubud tunnetaan myös lukuisista riisiterasseista, kahviplantaaseista ja kauneushoitoloistaan. Ensivaikutelma sai aikaan flasbackeja kahdeksan vuoden takaa Nimbinistä Australiasta. I liike it. Pieniä putiikkeja ja kaffiloita ympäriinsä (Pepen paratiisi) ja jatkuvasti sai olla istumassa cräppächino.."kepardi".. cräppächino kädessä ku Leppänen haisto tuoreen muffinsin tuoksun. Ei vaan kyllä täälä kelpaa herkutella.
Tintsu bongas bookingista mielettömän hyvän ja edullisen majotuksen. Todella mukava pariskunta Gusti ja Aya, jotka pyörittävät pientä muutaman, mutta sitäkin laadukkaamman huoneen homestay tyyppistä majoitusta vähän sivummalla pääkadun vilskeestä. Perheen oma koti toimii siis samalla myös vieraiden majoituksena, mutta heille on tietenkin rakennettu omat yksityiset huoneet. Aamuisin perheen nuorin tyttö lähtee ihan normaalisti reppu selässä kouluun ja kun koulupäivä päättyy onkin Mr. Bangkok jo herännyt nauttimaan omalle terassilleen banaani pannukakkua ja bali kahvia. Äärimmäisen mukavia ihmisiä. Huolehtii vieraista kuin perheenjäsenistä ja tervehtii aamuisin nimellä! Massiivista peukkua ja paikan nimi siis Pratama House.
Yksi juttu, minkä halusin tällä reisulla toteuttaa, oli kiivetä tulivuoren huipulle seuraamaan auringonnousua. Paras paikka tämän toteuttamiseen on nimenomaan Ubud, koska se sijaitsee todella lähellä aktiivista Mt. Baturia ja sinne on mahdollista päästä päivittäin oppaan kanssa kiipeämään. Näin, että Pratamalla oli esitteitä tästä ja saatiinkin hyvä diili aikaseks.
Kello 02:00 aamulla tuli meidän kuski noutamaan meitä ihan himasta asti ja huhuili Big Boss Donia. Tunnin ajon jälkeen saatiin kevyt aamupala pannarin ja teen muodossa. Tämän jälkeen ajettiin vielä hetki autolla itse vuoren juurelle missä tavattiin meidän opas. Nuori poika tervehti meitä kädestä, pahoitteli huonoa englantia ja tarjosi taskulamput. Sitten lähettiin tykittään ja kello oli tasan 3:40. Paikalliset sherbat sano et puoltoista menee toppiin ja Mr. Bangkok otti haasteen vastaan. Opas sano et jos haluatte lisää vauhtia ni sanokaa "I can go if you allow me, no problem"
Korkeutta Mt. Baturilla on 1717 metriä, joten ihan kohtuullisesta möykystä on kyse. Tämän sai huomata myös tehokaljakuurilla ollut Mr. Bangkok, joka ensimmäisellä väliaikapisteellä hikoili niin paljon, että mutavyöryn vaara oli vahvasti läsnä. Pimeydestä kuulu taas jotain mutinaa "prkl paita pois ja toppiin prkl" Puolikuntoset tytötkin sykki varsin hyvää tahtia kohti määränpäätä. Minun tulireiteni te jo tiedättekin, joten ei tarvitse sen enempää kehua omaa suorituskykyäni.
Vähän ennen toppia meidän opas ehdotti, että mennään sen secret spotille ja täten vältetään suurimmat ihmismassat. Kuulosti hyvältä ja eikun menoks. Viimesillä voimilla päästiin perille, kello näytti 5:10 ja istahdettiin kielekkeen reunalle odottamaan, kun meidän sherba lähti keittään meille munia. Vuoren onkaloista hohkaa niin paljon lämpöä, että munat valmistu hetkessä ja eikun naattimaan. Meidän harmiksi muutama muukin löysi mestoille, mutta olihan se tiedossa ettei olla ainoita liikenteessä. Vähän joutui jo takkiakin kaivaan repusta kun meinasi tulla vilu.
Kun aurinko vihdoin nousi niin kaikki ne hikilitrat, jotka Baturin rinteille vuodatti oli kyllä sen arvoisia. Nyt on pakko todeta, että spektaakkelimainen Angor Wat jää valitettavasti kakkoseksi. "Majestic as fuck!" eksponenttiin viisi riittää aika lähelle kuvailemaan horisontissa avautuvaa värien loistoa. Etualalla kohoaa mahtava Mt. Agung ja taustalla kauempana Lombokin Mt. Rinjani ja aurinko nousee ikäänkuin siitä välistä. Epätodellista! Dronen omistajan märkä uni. Kelikin sattui olemaan täydellinen täysikuun väistyessä kohoavan tulipallon tieltä. Taas näitä sarjassa once in a lifetime juttuja ja yks syy matkustella toiselle puolen palloa. Do it people!
Paluumatkalla käytiin ihmettelemässä itse kraateria ja saatiin kuulla vuoren historiaa. Samaan aikaan taustalla kukapa muukaan kun Mr. Bangkok on joutunut paikallisen apinajengin piirittämäksi ja kamppailu hyttysmyrkkypullon kohtalosta oli raivoisa. Onneksi luottoystävä Amiraali Leppänen riensi paikalle ja näytti apinalle palan. Vuorten kuningas oli selvillä. Pari paukutusta rintaan ja haukku snickersistä.
Meidän opas oli niin mukava ja muutenkin rehti jäbä, että päätettiin porukalla tipata kaveria. Kerto käyvänsä vuorella päivittäin jos asiakkaita riittää ja päivisin vielä auttelemassa vanhempiaan kotosalla, kun oli kuulemma suuresta perheestä. Oli silmin nähden kiitollinen tipistä ja hyvä mieli tuli molemmin puolin. Pieniä isoja juttuja. Aitoo menoo. #huikeepäivä
-Don
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti